Leijonaemo

Muuttoa tehdessä ja pakatessa vastaan tulee kellarin kätköissä olleita muistoja, asioita joita ei enään usein tule muistaneeksi.

Olen hymyillyt useita kertoja katsoessani vanhoja ala-aste aikaisia valokuvia, silmäillessä lukuisia kirjeitä, joissa aiheena on olleet niin hevoset, pojat, NKOTB, sen yhden tietyn levykaupan pitkätukkainen myyjä ja lukuisat teiniangstien aiheet.

Mutta vastaan on tullut myös surullisempia muistoja lapsuudesta. Isäni vanhoja sydänfilmejä, isälle tehtyjä kortteja, armeijan tuntolevyä ja valokuvia.

Isäni oli jalkapalloilija, se muun kuntoilun ohella se taisi olla isäni suurin intohimo, näin muistelisin. TV:stä muistan katsoneeni isän sylissä jalkapallomatseja. Valitettavasti isäni sairastui kovin nuorena.

Lapsuudesta muistan joitain sairaalassa käytyjä kertoja, mutta siitä huolimatta, että sairastaminen kesti pidemmän aikaa ja päätyi lopulta isän poismenoon, ei lapsuuteni ollut onneton.

Äitini on tehnyt ihan mielettömän työn turvatessaan minulle ja veljelleni onnellisen ja turvallisen lapsuuden. En muista äitini huolestuttaneen meitä lapsia murheilla, joita taatusti nuorella äidillä oli puolisonsa sairastuessa vakavasti. En muista, että meiltä olisi jotain puuttunut, vaikka taatusti rahasta on on puutetta. En muista ikäviä muistoja. Muistan ne mukavat asiast joita teimme yhdessä.

Äitini on ollut kolmekymppinen kun hän jäi leskeksi, minua siis nuorempi. Silti hän sai pidettyä arjen kasassa, me lapset saimme elää huoletonta lapsuutta ja kasvaa turvallisessa ja rakastavassa kodissa. Nyt itse äitinä arvostus omaa äitiäni kohtaan on noussut suuresti. Nyt äitinä ymmärrän, kuinka henkisesti raskasta sen on täytynyt olla.

Kiitos Äiti! Olet leijonaemoista suurin!